Kutsu mua mieheksi ja selviytyjäksi!

Kutsu mua mieheksi ja selviytyjäksi!

En yliviivannut sanoja, koska ne on mukanani. Ne on arpina.

Minä kirjoitan nyt kiusattuna. Minä kirjoitan monen kiusatun suulla ja niiden puolesta, jotka ei siihen pysty tai eivät enää ole siitä puhumassa. Kirjoitan asiasta, joka koskettaa minua ja satuttaa edelleen.

Tämä on mulle äärimmäisen hankala ja henkilökohtainen asia. 

Kasvoin perheessä, jossa asui vain naisia. Meillä oli kaikki hyvin. Mun mielestä normaalia, mutta ei todellakaan kaikkien. Olen aina ollut vähän ujo, herkkä ja omalaatuinen. Koulussa oli vaikeaa. Niin, kiusaaminen. Pienessä kaupungissa pienikin särö verrattuna muihin aiheutti kiusaamista, solvauksia, huutoja ja fyysistä väkivaltaa.

Luin juuri päiväkirjaani toiselta luokalta. 8 vuotias Kristoffer kirjoittaa: “Minua kutsuttiin taas tytöksi. Miksi? Tänään se oli kaulahuivi. Eilen housut. Viime viikolla tanssi, jota harrastan. Miksi ette halua olla minun kanssa?”.

Kun suljin kirjan, mietin että miksi tokaluokkalaisen on pitänyt käsitellä tällaisia asioita. EI PITÄISI. Kuvitelkaa sen pikkujäbän päätä, kun se yrittää miettiä, miksi niin monet haukkuu, kiusaa, huutaa ja nimittelee. Vaihtoehtoja oli elää sen kanssa, olla luokan pelle, kääntää huomio muualle, tai kääntää poskee. Entä sitten kun ne kaikki oli jo käytetty moneen kertaan? Kun pyydät lupaa kiusaajilta päästä ajaa kotiin, että kerkeet treeneihin? Tai keräät kamojasi nurtsilta? Tai mietit, onko pyörässä taas kumit tyhjinä?

Itketti.

Homo, hintti, tyttöpoika. Sitä sain kuulla koko peruskoulun. Sen takia, että harrastin tanssia, perheeni koostui naisista ja en osannut pelata jalkapalloa tai olla kuten kaikki muut pojat esimerkiksi liikuntatunnilla tai pukeutumisessa!
Olin erilainen, en kuulunu massaan. Kaikesta löytyi jotain haukuttavaa. Minua ei huolittu joukkueeseen, minut laitettiin tyttöjen puolelle, kävelyni oli kuulemma kuin naisella, vartaloni oli kuin naisella, eikä pukuhuoneessa kukaan voinut tulla minun kanssa samaan suihkuun. Kun sain rummut, olin suosittu sen aikaa, että kaikki pääsivät kokeilemaan niitä. Sen aikaa sain olla kaveri. Sen hetken.

Isäni on alkoholisti, josta sain myös kuulla. Olin luuseri, minusta tulee samanlainen kuin hänestä. Isäsi ei ollut mitään. “Kuolisit pois alkoholistin pentu. Luuseri”.

Koska äitini oli yksinhuoltaja, ei kaikkeen ollut varaa. Ei ollut mökkiä, autoa, tai muuta ylellisyyttä. Siitäkin sai kuulla. “Sinusta ei tule mitään”, “Tulet aina olemaan tuollanen sairas tyttöpoika”, Siinä oli minun arkea. 7 vuotiaasta 15 vuotiaaseen saakka. Sairaus oli olla minä. Siihen yritin keksiä ratkaisua. Mun sairautta ei löytyny lääkäristä tai kirjastosta oppikirjoista. Kyllä, kävin etsimässä tietoa, että mikä minua vaivaa. Pää oli välillä niin sekaisin, että öisin ei voinu nukkua ilman pelkoja.

Minua hakattiin, pyöräni rikottiin, postilaatikko hajotettiin, kotiin tultiin sisälle kun olin siellä yksin, koulukirjani töhrittiin, minua uhkailtiin, uimahallissa pidettiin päätä veden alla, rahat vietiin, tönittiin seiniin… Olin viimeinen jonossa. Elin niin usein pelossa, vihassa, itkussa. Kuljin kiertoteitä, pelkäsin usein mennä kouluun tai sieltä pois. Tuntu, että kukaan ei tajunnu tai puuttunut. Kyllä opettajat yritti. Niin. Yritti.

Oli hyvääkin. Sain kavereita naapurien lapsista ja keskitin voimia tanssiin. Se auttoi musiikin ohella. Rakensin päähäni itselleni sellasen maailman, missä minulla oli hyvä olla. Sinne menin turvaan. Äiti ihmetteli, kun halusin tulla vielä ala-asteella joskus nukkumaan patjalle lattialle sängun päätyyn. Hain turvaa.

Varmasti sisälläni oli jo homo. En silloin ymmärtänyt sitä. Eli joo, tulihan musta homo. Siitähän mua muistutettiin jatkuvasti. Mut se ei tähän liity se. Homouteen tietty vaikuttaa perimä, I know.

Ysillä sitten se pahin, eli pahoinpitely. Viiden kundin toimesta. Olin lähellä tappaa itseäni, koska en keksinyt mitään syytä miksi joudun sietämään tällaista. En halua edes tietää, mitä äiti ja muu perhe on miettinyt tai läpikäynyt. Ajatteliko kukaan vanhempi ympärilläni, millaista taakka niskassani kannoin? Lopulta istuttiin oikeudessa. Siihen pisteeseen päästiin.

Mikä mut piti järjissäni? Sisko (kiitos!), äiti (kiitos!), musiikki ja tanssi (kiitos!) ja omat unelmat. Halu näyttää, että jokainen, joka mua solvasi, oli väärässä. Niin helvetin väärässä. Se halu on edelleen ja viimeksi eilen laittoi polkemaan 140km ja jokaisen mäen ylös huipulle.

Muutin pois lopulta Helsinkiin. Silloin elämäni alkoi. Pääsin vapauteen viime hetkillä. Kiusaaminen loppui. Moni kysyi miksi muutin pois > Niin moni ei tietänyt mitä koin päivittäin. Vuosia.

Nykyään olen yrittäjä, tatuoitu, koulutettu ja kaapista tullut mies. Homo. Olen päässyt työskentelemään unelma-ammatissa ja maistelemaan elämää. Pelot ovat takanapäin isommilti ja olen tatuoinut muistoja itseeni. Haavoja nuolin pitkään, mutta selvisin. Olen itkenyt niin paljon, että en edes tajua.

Luuserista tuli esiintyjä, juontaja ja mies. Rimpulakintusta tuli urheilija. Hintistä tuli homo. Minusta kasvoi Kristoffer.

Minulla on edelleen vaikeuksia puhua ja olla miesten läheisyydessä tai oppia luottamaan heihin. On haastavaa koittaa solmia ihmissuhteita. Mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan. Olin lopulta homouteni kanssa kaapissa yli 30 vuotta. Iso osa oli pelkoa. Pelkoa siitä, että sattuu taas. Mutta se on sit eri juttu se. Nyt elän!

Olen rakastanut, minua on rakastettu. Minulla on asiat hyvin ja olen terve. Minulla on asunto, ihania ihmisiä ympärillä ja olen päässyt pitkälle monissa asioissa. Olen nähnyt maailmaa ja olen auttanut ihmisiä. Nahka on sitkeää ja paksua nykyään. Tässä ehkä vastauksia niille, jotka ihmettelevät miksi joskus olen epäluuloinen, vähän ujo, ja epävarma. Toisaalta enää pikkukolhut ei tunnu missään. Asioihin turtuu.

Moni kiusaajani on eri tilanteessa. Hakkaamista on selitetty lapsuuden leikeillä ja on tultu sanomaan, että ethän sä nyt niitä muistele. Muistan, kun äiti yritti pidätellä itkua, kun hakkaajani vanhemmat soittivat meille ja selittivät että on ihan normaalia, että pojat painivat keskenään. Äitini sanoi, että se on totta. Mutta jos poika on naama turvoksissa ja kimppuun kävi 5 isokokoista kundia samanaikaisesti, on se hänestä kaukana leikista. En unohda äidin ilmettä koskaan ja se itkettää minua aina kun se tulee mieleen.

Joskus sanonta osuu oikein: “Sitä saa, mitä tilaa”. Kaikilla kiusaajillani ei ole mennyt elämässä hyvin. Moni on ongelmissa. En osaa siitä nauttia, mutta en välitä. On pyydetty anteeksi, koitan antaa anteeksi, mutta en voi unohtaa. Kuorma on niskassa, arvet jää. Ei niitä saa pois. On jotenkin jännä, että nyt mä kelpaan. Nyt mä oon monille cool. Onkin välillä vaikeaa hymyillä, kun nämä tyypit ovat nyt niin kavereita ja nyt seurani kelpaa ja työtäni ihannoidaan. On totta, että jokainen kasvaa ja oppii virheistä. Hyvä niin.

Toivon, että kukaan ei joudu kokemaan samoja, tuntemaan samoja, pelkäämään samoja. Ei pitäisi. Ei kenenkään. Jo henkinen väkivalta on jotain niin hirveää, että se kulkeutuu mukana joka paikkaan. Jostakin me kaikki saamme esikuvamme, mielikuvamme ja oppimme.

Sinä lapsi, sinä kiusaaja, sinä kiusattu, sinä aikuinen. Ei anneta tällaisen tapahtua ikinä, eikä missään. EI ENÄÄ. Puutu kiusaamiseen, puhu siitä, hae apua, pyydä apua.

Vanhempi! Tarkkaile lastasi. Kurkkaa pintaa syvemmälle. Julmuus voi olla todella kauheaa, vaikka se tulisi toiselta lapselta > keneltä vaan.

Opettaja! Nää, huomioi, puutu. Tee se oikeasti. Ajoissa.

Kiusattu! Mä olen sun puolella, et ole yksin, tuo itsesi näkyväksi. Älä muutu sen takia, että joku haluaa. Ole uniikki itsesi. Halaan sua joka hetki. Minä välitän susta maailman eniten 

En vatvo menneitä, mutta nämä asiat ovat läsnä.

Itkettää, mutta elän!

Kristoffer

Onko sua kiusattu, kerro?
Muista, Poliisi auttaa sua aina. Tsekkaa tästä lisää.

Jätä kommentti